Airot kuumana vastavirtaan.

Taisi hytty osua silmään.

Aamuyön tuuli on viileä hiestä kostunutta paitaani vasten vanhan junan halkoessa ensimmäisten auringon säteiden valaisemaa sademetsää. Näen pieniä kyliä, rukoukseen valmistautuvia huntupäisiä naisia, risteyksissä kärsimättömänä odottavia moottoripyöräilijälaumoja ja pienen talon pihassa häkkiin suljettuna kohtalonsa hyväksyneen apinan. Koitan pidätellä kyyneliä, mutta pian tajuan sen olevan tarpeetonta, turhaa koska en pysty, kyynelet ovat itsepäisiä, tulevat pyytämättä, mutta nyt toisaalta myös kenenkään näkemättä. Päästän siis hyvällä omallatunnolla, hymyssäsuinkin, muutaman kyyneleen, ja palaan uusien ystävieni luo tupakansavuiseen ja kuumaan junavaunuun. Kolmen tunnin päästä olemme perillä, enkä tiedä mikä minua siellä odottaa.

Kolme ja puoli viikkoa myöhemmin, ikuisuudelta tuntuneen mietinnän jälkeen, olen ryhdistäytynyt. Tunsin itseni tänään vihdoin tarpeeksi kyvykkääksi alkaakseni kuvailla miltä tuntuu olla hukassa yksin muttei yksinään, sekä kertoakseni tällä seikkailulla kokemistani jännittävistä pikku koukeroista ja erilaisuuksista. Harkitsen myös toisen blogin perustamista kirjoittaakseni enemmän matkoillani kohtaamista ihmisistä ja heidän unelmistaan ja tarinoistaan, mutta toistaiseksi tyytynen tähän julkiseen päiväkirjaan.

Fyysisesti hukassa on kivampaa.

Aikaisempaa matkapäiväkirjaani "Marcus-setä - Lobotomian rajamailla" http://marcusaikuisena.wordpress.com voi halukas pikku intiaani (terveisiä Juhalle) lukaista myös mikäli haluaa hekotella, se on nimittäin aika hauska vaikka itse sanonkin. Tuolloin, nyt siitä on puolitoista vuotta, asuin Portugalissa, keskellä Lissabonia, vanhan kauniin linnan lähellä. Kirjoitin päiväkirjaan tunnoistani ja asioista joita näin asuntomme ikkunasta päivittäin. Tuo aika oli kuitenkin henkisesti rankkaa, mikä ei kylläkään kuvastu kirjoituksistani sillä yritin raukkamaisesti piilotella sitä, enkä nukkunut hyvin, kaipasin menneitä ja pelkäsin tulevaa, sillä olin henkilökohtaisesti melko hukassa ja hain suuntaa. Luulisin, että jokainen on tuntenut sen joskus elämässään - no onko? En tiedä, sinä tiedät.

Kiitollisena opettajilleni ja kokemuksilleni voin nyt kuitenkin todeta olevani vähän vähemmän hukassa. En fyysisesti vaan henkisesti. Ehkä joinain päivänä saan itsestäni irti niin paljon, että kerron siitä tarkemmin ja toteutan samalla erään suuren unelmani: otan käteeni kynän, varaan itselleni paljon aikaa, ja lasken kynän paperin pinnalle tehdäkseni tyhjistä sivuista kirjan, ajatusteni kertojan, jonka voin itse sitten lukea ja oppia jotain itseltänikin. Nyt ei ole sen aika kuitenkiaan, sillä saan jo elää toista unelmaani..

..minä nimittäin asun Indonesiassa.

Olen miettinyt paljon miten voisin kuvailla miltä tuntui ottaa riski, jättää tuttu ja turvallinen, "syoda rokka" (sic) ja lähteä yksin maailman toiselle puolelle. Antakaapa kun teen vertauksen.

Kun olin 18, asuin (syystä tai toisesta) Uudessa-Seelannissa. Vuosikaudet olin nähnyt useina öinä juuri tietynlaista unta. Unessa putosin korkealta, hyvin korkealta, niin että jäi aikaa ajatella, miettiä kaikenlaista, tuntea painottomuus, pudota vain, tuntea korvissa suhiseva tuuli, nähdä lähestyvä maa, joskus talvinen Venäjän aromaa, joskus Norjan sademetsät, ihailla maisemiakin, väistellä lintuja, ja ohjata itseäni ilmassa kohti turvaa, paikkaa jossa saattaisin selvitä iskusta hengissä. Se onnistui usein. Kapsahdin joskus puuhun, joskus suohon, se oli ikävää kyllä, mutta kerran putosin jopa tarpeeksi pehmeälle mustikkamättäälle, männyn viereen, olin näet yllättäen lapsuuteni mäntymetsässä. Olin aina putoamisen jälkeen hetken ihmeissäni selviämisestäni - sitten heräsin henkeä haukkoen.

Vuosien varrella nuo toistuvat unet istuttivat päähäni unelman, jota en päässyt pakoon, vaan halusin toteuttaa sen, halusin pudota. Kaikki tietävät, että Uudessa Seelannissa on mahdottoman hyvät putoamismahdollisuudet. Sen voi tehdä jopa turvallisesti, ja niin sitten minäkin, halusin pudota sillalta joen yllä, niin että nilkkani ovat sidottu kumiköyteen. Siinä sillalla seistessäni käännyin ja sanoin valvojalle, ettei hän missään nimessä saa koskea, kannustaa, tehdä lähtölaskentaa tai edes puhua. Ole hiljaa vain, kyllä minä hyppään kunhan tuntuu hyvältä. Siinä sitä saa katsastella itseään uusilla silmillä, kun seisoo sillankaiteella. Tietenkin kaikki on turvallista, moni muukin on hypännyt, eikö olekin? Ei benji-hypyssä ole mitään vaarallista. Ihmisen luontoon on nyt kuitenkin vain isketty sellainen pikku erikoispiirre. Sitä on hankala saada vakuuttuneeksi siitä, että satakolmekymmentä metriä pudotusta on ihan okei. Ajattelen usein että aivoni ovat minusta irrallinen asia, vähän niinkuin toinen henkilö, joka välillä kiusaa minua ja välillä sitä pitää rauhoitella, välillä sille on vihainen ja välillä se kostaa päästämällä suusta ulos jotain todella sopimatonta. No, tällä kertaa siinä hiljaisuudessa seisoessani sanoin sille että ole hiljaa, nyt lennetään. Oli uskomattoman järjetön tunne koukistaa polvet, ponkaista, niinkuin uimaaltaaseen menisi, ja kuunnella miten aivot kirkuvat armoa, vaikka sitä tietää että kaikki on ihan turvallista, moni muukin on hypännyt, eikö olekin?

Köysi otti minut pehmeästi vastaan ja nyt tietysti luulette että huijaan mutta enpä huijaakaan kun sanon, että siihen loppuivat unet putoamisesta. Yksi unelma oli eletty.

Putoamisen ihana viehätys.

Samalta tuntui lähteä hyvästä elämästä, yksitellen katkaista side toisensa jälkeen, ne olivat hyviä siteitä, mutta eivät oikeita minulle. Tietysti, minut pitää kiinni siinä samassa elämässä yhä vahva usko itseeni, ja siihen, että saan kyllä kaiken rakennettua uudellen, tyytyen en hyvään, vaan oikeaan. Päätin sanoa näkemiin rakkaudelle, kahdellekin, se oli pahinta. En osaa vieläkään sanoa oliko siinä järkeä. Työpaikan jättäminen oli myös jännittävää, siinä olisi ollut hyvän uran alku, jollekkin reippaalle nuorelle liikemiehellle, mutta ei minulle vaikka aika reipas olen minäkin. Kouluakaan en jatkanut, vaikka piti, vaikka se olisi järkevää, työ ensin, huvi sitten. Vai mitä?

Jännitti "ihan perkeleesti" hypätä tähän seikkailuun. Samalla tiesin että sillä ne unet loppuvat - tämä nimittäin on ollut unelmani niin pitkään kuin muistan, lähteä vain, ihan minne vain maailmalle, kauas kauas, ilman isoa suunnitelmaa ja varmuutta. Enkä tiedä miksi minä sitä niin paljon haluan, mutta tarvitseeko unelmia osata selittää? Sen kuitenkin huomasin, että tuntui mahtavalta alkaa tehdä työtä sen eteen, että saa unelman toteutettua. Se tuntui itseasiassa niin hyvältä, että lähdön hetkellä en ollut lainkaan varma haluanko lähteä vai en. Vietin viimeisen viikon kotona, siellä oli aikaa miettiä ja rauhoittua, katsella omaa kotia, syödä turvallisia ruokia, tavata tuttuja ihmisiä ja odottaa vain, odottaa osin peläten mutta samalla vakuutellen aivoja siitä että kaikki menee hienosti. (Lakkaa huutamasta!)

Niin minä sitten hyppäsin. Pelkäsin ihan tyhmiä asioita, niin tyhmiä, etten edes kehtaa myöntää niitä! Hölmöt vitsit siitä, että minut varmaan laitetaan täällä kirurginpöydälle ja myydään varaosina pimeillä markkinoilla alkoivat tuntua mahdollisuudelta. Mihin iheeseen olen oikein menossa? Miten siellä sanotaan hei? Tai kiitos? Lentokoneessa aloin opetella kieltä pienen kielioppaan avulla, olin minä sitä aiemminkin selaillut, mutta en muistanut paljoakaan. Olin jossain välitilassa, tunsin ikävää ja odotusta. Ja kiitollisuutta, sitä tunsin paljon, lähinnä siitä, että minulla on koti, johon palata jos kaikki putoaa niskaan, mutta tietysti myös siitä, että minulla on mahdollisuus.. monen asian pitää olla kunnossa, että voi tuntea niinkuin minä tunsin, pitää olla terve, varakas, tarpeeksi ahkera ja saada yläkerrasta apua, niistä minä olin kiitollinen.

Nyt en tiedä olenko vielä vapaapudotuksessa vai onko köysi jo ottanut vastaan. Älkää pelätkö, että koko blogi olisi tälläistä sanatulvaa vain, tähän ensimmäiseen pätkään nyt tiputan koko sanaisen arkkuni tästä lähtemisen ja seikkailemisen riemusta.

Minä nyt sitten olen Rambutan.

Minä nimittäin tykkään kuvista. Ne kertovat paljon. Esimerkiksi Rambutan, vaikea kuvitella miltä Rambutan näyttää jos ei näe siitä kuvaa, kyllähän niitä Suomessakin myydään, mutta eilen poimin sellaisen itse Rambutanpuusta ja se oli hienoa, pieni punainen karvainen marja! Tiesittekö että Rambut on tukka? Että Rambutan on siis Tukkamarja? Ihan niin ihmisen keksimä nimi kuin voi olla! Veikkaan että jos Rambutan kasvaisi Suomessa, sielläkin se olisi Tukkamarja, eikä kukaan edes tajuaisi miten hauska nimi se on.

Kak Marcus.

Nyt lopetan tämän, ei sovi liikaa kirjoittaa, sillä mistäs minä tiedän mitä menetän, kun istun tässä koneella enkä sen sijaan elä tätä seikkailua täällä? Jos vaikka heti kun astun ulos, viereinen tulivuori vaikka purkautuu ja näyttää hienolta? Tai tapaan jonkun joka osaa lentää ja pilkkoa selleriä tosi nopeasti? Tai jos vaikka joudun poliisin pysäyttämäksi ja pääsen kokemaan millainen on Indonesialainen putka? Sitäpaitsi kolmen tunnin päästä minä menen opettamaan englantia, minä olen siis englanninopettaja nyt, ja minulla on oma luokka, jossa on monta innokasta nuorta joille minä olen "Kak Marcus", isoveli siis. Se tuntuu hienolta ja tärkeältä, sen voin sanoa, kun voi auttaa toisia. Nyt siis pitää mennä, että en menetä mitään. Sen muuten opin isältäni joskus pienenä, kun kalastin jollain uistimella ja kehuin isälle miten monta kalaa sillä sain tunnissa, ainakin kolme haukea kai. Isä totesi, tietäväiseen sävyyn niinkuin aina, että mistäs tiedät jos kaloja vain oli tänään erityisen paljon, ja jollain muulla olisit saanut kolmekymentä haukea? Silloin se tuntui hienolta oivallukselta, joskin, kuten isä jälkeenpäin sanoi, aivan turhalta miettiä sen kummemmin.

Nyt pitää jatkaa vapaaputousta.